Evakossa

Vasen ja oikea, aamulla molemmat tuomitaan lähtemään. Hälinän ja vitsailun keskellä minä pystyn vain ajattelemaan miten nämät on niin epätoivoisia kaikki. Olenhan minä surkeita ihmiskohtaloita ja mahansisällön ylösalas kääntäviä asioita ennenkin nähnyt, mutta suurkaupungissa tuntuu ongelmatkin olevan paljon isompia kuin muualla. Kukaan ei pysty sanomaan sanaakaan, kärsimättömät valkoiset henkilöt komentavat liikuttamaan kipeitä, panssaroituneita raajoja. Missään ei ole hiljaista ja käytävillä tuoksuu tupakka ja märät rätit. Ketään ei kiinnosta perushoito, eikä se kannatakkaan kun päivän päätyttyä saa aloittaa alusta. Minä en halua tulla yhtä kyyniseksi.

Viikon päivät olen viettänyt huoneessa, joka on pieni ja vaalea. Tavaraa on paljon ja kääntyesäni törmään vähintään kahteen ihmiseen tai johonkin esineeseen, josta en ymmärrä mitään. Kaikki on ärsyttävästi vähän erilaista ja aikaa tuhraantuu turhaan nappien paineluun. Suurkaupungissa ei välttämättä asiat ole paremmin. Alan ymmärtää miten hienoa kotona on. Asiat on selkeitä, järjen käyttö on sallittua ja suorastaan suotavaa. Nyt tuntuu siltä että vessaankin mennessä pitää täyttää kuponki ja ihmisiltä kysellään aivan turhan päiväisiä asioita jotka ei meille kuulu pätkääkään. Ja henkilökunta. Kaikki on niin tsadilaista että.

Toisaalta yltiöpositiiviseen tapaani ajattelen miten tämäkin kokemus rikastuttaa elämääni.... Eilen aloitin tukkimiehen päiväkirjan jääkaapin oveen: 91 jäljellä. AARGHH