Jää

Auringon valo saa silmäni juoksemaan kyyneleitä. Hetkessä on poskillani jäätyneitä pisaroita, ripset takertuvat toisiinsa ja nenä vuotaa. Aikaa sitten on hävinnyt varpaista ja sormista tunto. Kävely tuntuu painovoimattomalta, koska askeleitaan ei tunne. On kylmä.

Rantatalojen pihoissa kansallisliput roikkuvat laiskasti vasten valkoisia salkojaan. Ei tuule. Luojan kiitos, se tästä vielä puuttuisi. Ainoa liike maisemassa näkyy niemenkärkeä lähimpänä olevan pihan verkkoaidan luona. Musta puudeli ravaa villisti aidan vierustaa pitkin ja haukkuu koko pienen rumiinsa voimalla. Puolustaa omaansa, mutta yritys häviää valtaisaan höyrypilveen, joka koiran suusta purkaantuu joka kerta leukojen auetessa uuteen haukkuryöppyyn. Silti on pakko ihailla sinnkkiyyttä.

U seisoo vieressäni ja pitelee paljainkäsin kamerani objektia ja puhelee maisemasta. Itse en saa sanoja muodostumaan kunnolla, koska huulien ja kielen liikutamiseen tarvittavat lihakset alkavat menettää toimintakykynsä. Puheeni sammaltaa kuin aamuyöstä väkevän illan jälkeen. U kertoo miten kerran on vahingossa joutunut tuomariksi lumilautakisaan 41 asteen pakkaseen - pelkissä farkuissa. Mies väittää tilannetta sattumaksi, epäilen josko olisi katu-uskottavuus kärsinyt flanelli kalsareissa. Ei myönä, matcho kun on.

Minä rakastan talvea, mutta Pohjoisen poika, ei ole normaali.