Koira Onnea

Kosti on minun kolmas koirani. Suunnittelin sen hankintaa hartaasti ja pitkään. Haaveilin rauhallisista iltakävelyistä syksyisissä metsissä lehtien keskellä ja siitä miten olisi mukavaa kun joku herättäisi nuolaisulla poskelle. Nyt kun odotus on viimein palkittu, en olekkaan niin täynnä onnea ja auvoa. Tätäkö se koiraharrastaminen olikin, pitikö valita ADHD tyyppinen itsepäinen (uros) koira. Minä saan edelleen itkuraivareita kun jo nuorukaisen ikään ehtinyt pentuni roikkuu edellen hihan suussa lenkkipolulla tai varastaa juuri tekemäni iltapalavoileivät. Tai kun se ohimennessään nappaa kiinni sohvan käsinojasta ja mukaan tartuu pala täytettä ja kuin huomaamatta se tyhjentää keittiön kaapit jääkaappia myöden.

Enää raivoan tietenkin vain sisäisesti, ettei koira hermostuisi. Mutta todellinen itku tulee viimeistään silloin kun tuo iso möhkäle änkeää syliin katsoo silmiin ja nuolee kasvoni litomäriksi. Kai se täytyy hyväksyä että kaaos on tullut kulkemaan Kostin kannoilla lopullisesti. Sohlo ja syöppö, mutta silti niin rakas.