Ne oli ne tummat hiukset vasten vaaleaa tyynyä, jotka kiinnittivät huomioni ensimmäisenä. Vaitonaiset kasvot, melkein ilmeettömät. Siniset silmät. Poika on vielä nuori. Ihossa, joka on sileä ja kimmoisa on edelleen lapsenomaista pehmeyttä. Näkee että Kaikki on pojassa vielä kesken. Raajat ovat suhteettoman pitkät verrattuna keskivartaloon. Poika ei kuulu tänne. Tähän aikaan päivästä hänen pitäisi kulkea reppu selässä kotia kohti koulusta. Naureskella kavereiden kanssa mennessään ja potkiskella palloa. Ehkä oikaista läheisen kallion yli. Viheltää vaaleahiuksisen tytön perään, joka on vastakkaisella luokalla ja hymyillä itsekseen kun tyttö punastuu.
Mutta nyt iltapäivällä kello neljä kaksi hoitajaa tarttuu pojan hentoisiin käsivarsiin. Toinen tukee lantiota kun poika nousee huojuen seisomaan. Tulee vaikutelma heinänkorresta joka taipuu tuulessa, niin epävarmaa liike vielä on. Poika ei usko itsekkään, että lupa ylösnousuun on saatu. Tuoliin päästyään tulee itku. Sanat ovat vielä hukassa ja viha on päällimmäisenä. Sängynreunalle on unohtunut kaalimaan kakara ja Ikkunalla kavereiden kirjoittama kortti pyytää tsemppaamaan ja kertoo miten kaikilla on kova ikävä.
No comments:
Post a Comment