Minä näin tämän kaiken ensimmäistä kertaa toukokuun lopulla vuonna 1978. Lasten lääkäri heitteli minua ilmaan ja sanoi "hyvää tekoa" Äitiä kauhistutti, lääkärin ronskit otteet.
Asuin pienenä monessa talossa, tulin seitsemän ja aloin koulun. En viihtynyt. Opettaja kirjoitti ensimmäisiin todistuksiin aina että "tarvitsee harjoitusta keskittymisessä". Kotona selitin äidille, että minulla oli vain erilaisia ajatuksia ja mielikuvitusta. Ylä-asteella oli vaikea saada kavereita. Pienenä en sitä edes huomannut, minun oli ihan hyvä olla yksin. Kesäsisko riitti minulle. 16-vuotiaana halusin vain kuulua joukkoon. Turhaan. Kotiin meille tuli toinen koira. Ja minä harrastin, menin ja yritin, mutten vieläkään ollut onnellinen. Tuntui, että kaikki oli minun luona vain käymässä, enkä ymmärtänyt miksi täällä ollaan.
Se oli semmoista poukkoilua sinne tänne ja kammettuani itseni lukiosta tein matkan Aasiaan, olin omillani ja puolustin itseäni ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuntui hyvältä pärjätä!
Äidin mielestä en voinut vain hengailla ja pakottauduin keksimään itselleni ammatin. sairaanhoitaja kuulosti ja näytti kivalta teho-osastossa. kokeilin ja viimein pääsin. Koulu ahdisti, mutta me lähdettiin opiskelija-vaihtoon afrikkaan ja minusta tuli FANI. Kehitin itselleni addiktion siihen maahan ja niihin ihmisiin. Palattuani en halunnut olla Suomessa kovinkaan paljon, mutta enää en stressaa. Ja työn makuun päästyäni huomasin viihtyväni. Kyllä tätä kestäisi -ajattelin. Silloin en ollut vielä nähnyt kuollutta, ja nyt taasen ihmettelen eikö mikään enää tunnu miltään ja toisaalta kaikki tuntuu niin pahalta.
No comments:
Post a Comment