Perjantai

Aamulla säätiedotuksessa kerrotaan, että Kuala Lumburissa sataa ja salamoi. Istun kauhtuneella sohvalla kaakaomukin kanssa ja ihailen kanavan hienoa grafiikkaa. Kartan yli pyyhkivät salamat ja pilvet näyttävät aidoilta. Ajatuksissani matkustan tuohon myrskyyn. Kastun läpimäräksi, hiukset liimaantuvat poskiin ja hame lepattaa tuulessa. Ympärilläni on muoviin kietoutuneita ihmisiä jotka puikkelehtivat pienten kojujen ja katosten välissä. Nostan katseeni kohti taivaasta tippuvia sadepisaroita ja seison paikallani...

Havahdun ja meteorologin äänen yli kuulen kuinka toisella puolella Kirsi huutaa, että nyt tulee kipeä. Melkein samalla ovet lennähtävät auki ja Paula saattelee keski-ikäistä miestä, joka haukkoo henkeään. Mies on kauttaaltaan marmoroitunut. Näkee heti, että useampi päivä on jo vierähtänyt. Miehen iho on kuiva, samoin suu ja limakalvot. Miehen silmistä näkee, että keho on jo luovuttanut. Silti toimimme ohjeiden mukaan. Sisään puristetaan nestettä ja lääkettä, mutta niin nopeasti kaikki on taas ohi.

Samaan aikaan harmaantunut nainen istuu keittiön pöydän ääressä lasi edessään. Haparoivin käsin hän kohottaa lasin huulilleen uudestaan ja yhä uudestaan. Näin hän on tehnyt maanantaista asti. Ei kuule vaimeaa matkapuhelimen pirinää. Puhelua, joka tulee sairaalasta. Lääkäri tavoittelee leskeksi jäänyttä naista.

Paljon myöhemmin illalla ajamme U:n kanssa linnanmäen kallioille. On ensimmäisiä kylmiä iltoja. Huomaan, että aikuisena pimeässä pitää liikkua varoen. U:lla on kannettava mukanaan, joka soittaa K. C. Whiteä. Kaupungin valot ovat edessämme. Olen taas onnellinen ja rauhallinen. Meillä on molemmilla talveentumisen tarve ja jäämme odottamaan ensimmäisiä lumihiutaleita.