Joskus sitä toivoo, että kaikki voisi pysyä ennallaan. Tässä toivomuksessani kukaan ei kasvaisi. Aina olisi vain hyviä päiviä ja herra Murphysta lakeineen ei kukaan olisi kuullutkaan. kaikessa olisi sitä mukavaa lapsuusajan nostalgiaa, joka on säilynyt vanhoissa, ajan keltaamissa valokuvissa. Kuvissa, joissa lunta oli aina talojen ikkunoihin asti. Pihamaalle tehtiin tammikuussa lumitunneli ja kesälomat kestivät ikuisuuden. Niin oli joka vuosi ja tuntui, ettei mikään ikinä muutu. Ja niin oli toisaalta hyvä.
Oikeassa elämässä sitä tapaa ihania ihmisiä, niihin tutustuu ja yhdessä on kivaa. Sitten kaikki muuttuu, ne ihanat ihmiset lähtevät pois. Alkuun sitä soitellaan ja käydään kylässä siellä uudessa paikassa. Ihastellaan uutta elämää ja ollaan onnellisia toisen onnesta. Vähän salaa mielessä käy kuitenkin ajatus, että halutaan se vanha takaisin. Halausten yhteydessä vannotaan ettei unohdeta. Lopulta käy niin että ne puhelinsoitot vähenee, vierailuista puhumattakaan. Jossain vaiheessa sitä sitten huomaa, ettei oikein enää tunne niitä ihania ihmisiä. Niin lopulta aina käy.
No comments:
Post a Comment