Töissä Tänään (heinäkuu 2000)

Istuin ja ihmettelin suurimman osan päivää. Kukaan ei nähnyt juurikaan kun tarkastelin. Ne puhuu omia juttujaan. Heijasin keinutuolissa ja järsin kynsiäni. Ja välillä tuli hikka, olin laskenut. Hikka oli ollut jo 5 kertaa; toisen käden sormet. Sitten pikkuhuoneessa pärisi ärrä, Olle opettelee puhumaan uudelleen. Se muistutta perhosta. Sillä senkin kulku on hiukan huteraa ja ennalta arvaamatonta, mutta silti päättäväistä kulkua kohti määränpäätä. Se on yleensä piilossa, mutta joskus sen silmistä näkee pilkahduksen oikeaa Ollea. Se paljastuu usein naurahduksena tai katseesta, joka on niin fiksu, että tekee mieli kadota kun ei ymmärrä. Harmittaa.

Sonjan katseessa puolestaan on puhdasta raivoa ja silloin ei tiedä miten auttaisi kun toisen sisällä kiehuu. Hätäänsä se kai hakkaa, mutta ei kaikkea tarvitse vastaanottaa. Sanoo Riitta. Lårentzin kasvoilta paistaa epätoivo, menetettyjä mietii pieni. Se on yksi niistä harvoista ihmisistä, joita tekee mieli aina halata kun tavataan. Minkäköhän takia se on Imma kun muut on erisnimiä. Onko se jotenkin arvokkaampi kuin muut. Persoonallisempi ainakin.

Kello tuli kolme ja hikka vaati mennäkseen kaikki kevätjuhla liikkeet. Nehän on niitä typeriä ja turhia toimia, joita elämänsä aikana joutuu suorittamaan vaikka on melko varmaa että ne eivät auta. Vastuuntuntoisena niihin kuitenkin aina sortuu.