Eilen lähdin iltapäivästä Kostin kanssa lenkille. Olin juuri herännyt yövuoron jäljiltä ja aurinko paistoi. Mentiin siinä tuttua metsälenkkiä eteenpäin aina suolampareelle asti. Kosti kävi tapansa mukaan esittämässä lammen sinisorsaparille "tanssii sorsien kanssa" soolonsa ja minä syöpöttelin mustikoita. Yhtäkkiä ei koiraa näy missään. Ehdin jo ajatella, että joko se poika taas läksi peurojen perään. Viheltelin siinä minkä keuhkoista lähti ja loppuviimein Kosti pelmahti esiin puskista. Se olikin löytänyt uuden polun, jota en ollut aiemmin huomannut. Menohaluja kun oli vielä molemmilla niin lähdettiin eteenpäin. Se olikin kiva reitti, oli kukkulaa ja avohakkuu aluetta. Lampareita lintuineen ja vattupuskia. Helppokulkuista kunnes, asutus oli jäänyt taakse ja alkoi pirullinen visakko. Siinä pällistellessä minulta hukkui se polkulkin ja pyörittiin hetki ympyrää. Manailin itsekseni raivatessani tietä tiheän visakon läpi. Samalla yritin siinä Kostille vakuutella, että tämä harhailu on ihan normaalia, mutta pojan naamalla oli, ei ole enää kivaa, mennään jo pois ilme.
No hikipäässä siinä tarvoimme, koira ja minä. Haaveilin GPS paikantimesta tai kompassista. Ja tietenkin alkoi vielä sataakin. Pidettiin sadetta kuusen katveessa, kun kuului ihan selvästi ulvontaa. Kosti kohmettui paikoilleen ja minäkin yritin paikantaa äänenlähdettä. Se kuului uudestaan ja päättelin, että lähellä täytyy olla piha, jossa on koira koska ääni tuntui pysyvän paikallaan. Innostuneena tästä mahdollisesta ratkaisusta läksin ääntä kohti ja huomasin, että siellähän se tiheikkö harvenee. Piti vain päästä ojan yli joka osottautuikin leveämmäksi kuin miltä näytti. Ihan en kuivana päässyt yli, mutta samapa tuo kun jo satoikin.
Enää muutama metri pajukkoa ja pitkiä heiniä ja voitonriemuisena melkein kiljahdellen työnnyimme yhden hevosaitauksen kautta tutulle hiekkatielle ja kuinka ollakkaan olimme törmätä muuli karavaaniin.
Samalla kuului taas tuo ulvonta "iooor". Pelastajamme olivatkin kaksi muulia, Åke ja Börje, joiden selässä oli kaksi pientä ratsastajaa. Karavaanin etunenässä oli taluttaja ja Åke muuli, joka tasaiseen tahtiin päästeli "ioor" huutoaan. Siinä se oli minun koirani, joka ohjasi meidät oikeaan suuntaan. Että minä asun maalla.
No hikipäässä siinä tarvoimme, koira ja minä. Haaveilin GPS paikantimesta tai kompassista. Ja tietenkin alkoi vielä sataakin. Pidettiin sadetta kuusen katveessa, kun kuului ihan selvästi ulvontaa. Kosti kohmettui paikoilleen ja minäkin yritin paikantaa äänenlähdettä. Se kuului uudestaan ja päättelin, että lähellä täytyy olla piha, jossa on koira koska ääni tuntui pysyvän paikallaan. Innostuneena tästä mahdollisesta ratkaisusta läksin ääntä kohti ja huomasin, että siellähän se tiheikkö harvenee. Piti vain päästä ojan yli joka osottautuikin leveämmäksi kuin miltä näytti. Ihan en kuivana päässyt yli, mutta samapa tuo kun jo satoikin.
Enää muutama metri pajukkoa ja pitkiä heiniä ja voitonriemuisena melkein kiljahdellen työnnyimme yhden hevosaitauksen kautta tutulle hiekkatielle ja kuinka ollakkaan olimme törmätä muuli karavaaniin.
Samalla kuului taas tuo ulvonta "iooor". Pelastajamme olivatkin kaksi muulia, Åke ja Börje, joiden selässä oli kaksi pientä ratsastajaa. Karavaanin etunenässä oli taluttaja ja Åke muuli, joka tasaiseen tahtiin päästeli "ioor" huutoaan. Siinä se oli minun koirani, joka ohjasi meidät oikeaan suuntaan. Että minä asun maalla.
No comments:
Post a Comment