Viikonloppu. Makuuhuoneen imelät pastelliseinät käyvät jo vähän liian tutuiksi. Päätin taas kerran, että niistä on päästävä. Kuistilla oleva kynttilälyhty heijastaa kuvioitaan ikkunan läpi niille seinille ja katossa on uria, joita voi seurata katseellaan jos ei muuta keksi. Uni ei vain tahdo tulla. Nukkumatti on hukannut osoitteeni tai lakossa. Alkuviikon valvoin koiran vatsan vuoksi läheisessä metsässä. Oli ressu taas pistellyt yksin ollessaan purkillisen puuroriisiä nappaansa ja olo oli sen mukainen niin emännällä kuin koirallakin. Töissä meni koko tiistai ja keskiviikkoakin pitkälle. Olin ihan kuitti ja lähetin K:n jo eilen viettämään poikien viikonloppua kaupunkiin. Pakkasin mukaan Sulkavan soutukassiin nappulanjämät ja puruluun ja itse lähdin iltavuoroon.
Tyhjään kotiin on outo tulla, olohuoneessa oli matto tuttavallisesti kasassa, mutta hännän läpsytys parkettiin ei ollutkaan vastassa. Riisuuduin rauhassa ja kävin nukkumaan vain ja ainoastaan herätäkseni kahden tunnin kuluttua silmät turvoksissa luullen, että on nukkunut pommiin. Sitten taas lisää katon urien tuijotusta ja kelloon vilkuilua. Puolikuudelta aamupuuron keittoon ja työmaalle kääntelemään herra ja rouva tonnia. Aamupesujen aikana pääni huutaa, että haluaisi lisää sisältöä elämään kiitos.
Eilen bussissa tuo pääni sitten nuokahteli puolelta toiselle ja vieressä istunut mies ystävällisesti tönäisi minut nojaamaan ikkunaa vasten, pois omilta hartioiltaan. Havahduin ja nousin ylös bussin väliosaan, jotta en ajaisi ohi kotipysäkin.
Illalla otin kokeeksi unilääkkeen työkaverin suosituksesta ja onnistuin nukkumaan yhtä soittoa aamu kahdeksaan. Ensimmäinen kerta yli viikkoon. Herää kuitenkin ajatus, että vuorotyö ei minulle sovi. Ja ensiviikolla on taas yövuorot. Oikein riemulla odotan niitä aamuyöntunteja kun olo on krapulainen ja tahmea. Ja joku pyytää vettä ja toinen yrittää hengitellä niillä onnettomilla keuhkon rippeillään. Ahdistaa kun ei aina voi oikein auttaa, välillä lievitetään vain oloa.
Kotona taas ja puhelin piippaa tekstiviestejä ystävältä?, joka on toivottanut minut ties minne mutta muistuttaa tasaisin väliajoin, kuinka on yksinäinen ja elämä on surkeaa. Uhkaa itsemurhalla ja huumeilla. Apua ei ota, eikä sitten edes vastaa puhelimeen. Jotenkin tämä syksy on niin rankka.
Tyhjään kotiin on outo tulla, olohuoneessa oli matto tuttavallisesti kasassa, mutta hännän läpsytys parkettiin ei ollutkaan vastassa. Riisuuduin rauhassa ja kävin nukkumaan vain ja ainoastaan herätäkseni kahden tunnin kuluttua silmät turvoksissa luullen, että on nukkunut pommiin. Sitten taas lisää katon urien tuijotusta ja kelloon vilkuilua. Puolikuudelta aamupuuron keittoon ja työmaalle kääntelemään herra ja rouva tonnia. Aamupesujen aikana pääni huutaa, että haluaisi lisää sisältöä elämään kiitos.
Eilen bussissa tuo pääni sitten nuokahteli puolelta toiselle ja vieressä istunut mies ystävällisesti tönäisi minut nojaamaan ikkunaa vasten, pois omilta hartioiltaan. Havahduin ja nousin ylös bussin väliosaan, jotta en ajaisi ohi kotipysäkin.
Illalla otin kokeeksi unilääkkeen työkaverin suosituksesta ja onnistuin nukkumaan yhtä soittoa aamu kahdeksaan. Ensimmäinen kerta yli viikkoon. Herää kuitenkin ajatus, että vuorotyö ei minulle sovi. Ja ensiviikolla on taas yövuorot. Oikein riemulla odotan niitä aamuyöntunteja kun olo on krapulainen ja tahmea. Ja joku pyytää vettä ja toinen yrittää hengitellä niillä onnettomilla keuhkon rippeillään. Ahdistaa kun ei aina voi oikein auttaa, välillä lievitetään vain oloa.
Kotona taas ja puhelin piippaa tekstiviestejä ystävältä?, joka on toivottanut minut ties minne mutta muistuttaa tasaisin väliajoin, kuinka on yksinäinen ja elämä on surkeaa. Uhkaa itsemurhalla ja huumeilla. Apua ei ota, eikä sitten edes vastaa puhelimeen. Jotenkin tämä syksy on niin rankka.
No comments:
Post a Comment